Kun keho kantaa sen, mitä mieli ei jaksa: stressi ja reuma

Viime- ja toissavuosi olivat sairauden kannalta pahimpia pitkään aikaan. Tapaturmaisesta sääriluun murtumasta alkoivat myös reumaoireiden ärtyminen ja sen myötä yleiskunnon lasku. Biologinen lääke lakkasi auttamasta, ja jouduin lopettamaan työni kuvittajana. Stressi alkoi hiljalleen kerääntyä ja kroonistua.

Jos ajattelen tätä ajanjaksoa kokonaisuutena, olen nyt draamankaaren loppupäässä, siellä mistä huipun jälkeen voi alkaa laskea pyllymäkeä alas. Kaikkein pahin ja korkein huippu on ohi, ja vaikka reuma aiheuttaa vielä päänvaivaa, näen jo menneet ongelmat oman henkisen kasvun rakennuspalikoina.

Kuluneiden kahden vuoden aikana opin kantapään kautta, mitä voimakas stressi tekee reumalle. Kun ahdistus, suoritustaakka (myös itse itselleni luoma!) ja pari ihmissuhteisiin liittyvää, jatkuvaa negatiivista painetta ajoivat maihin, kivut pahenivat ja tunsin olevani musta, kasaan kääritty mytty. Kipujen ja tulehdusten paheminen aikaansaivat lisää stressiä ja tunteen totaalisesta hyödyttömyydestä. Noidankehä oli valmis.

Stressi ja reuma

Kun viimein soitin kotikaupunkini mielenterveysyksikköön saadakseni apua, ei puhelusta meinannut tulla itkuun purskahtamiseltani mitään. Kerroin olevani henkisten ja fyysisten kipujeni takia niin loppu, että näin ja koin pelkkää sumua sekä epävarmuutta. Puhelimen päässä oli yksi empaattisimmista ihmisistä joita olen koskaan tavannut, ja pääsinkin tapaamiseen nopeasti. Alkoi vuoden kestänyt terapia, jossa käsittelin varmaan kaikki sairauteen liittyvät traumat lapsuudesta lähtien, sen hetkisten tuntemusten ohessa.

Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta masennuslääkitykseen, sillä yhden kerran tapaamisen jälkeen psykiatri oli sitä mieltä, että voisin niistä hyötyä. Kieltäydyin kuitenkin, sillä kaikessa synkkyydessä koin että puhuminen ja asioiden läpikäynti oli juuri se, mitä tarvitsin eniten. Kehoni kantoi asioita, joita mieli ei enää jaksanut. Kipu oli sekä fyysistä että psyykkistä.

Olin onnekas saadessani erittäin hyvän terapeutin. Keskusteluidemme avulla pääsin irti itsesyytöksistä, stressin sokeuttamasta näkökulmasta ja yksinkertaisesti siitä ajatuksesta, että kaikkea ei voi hallita. Kuten sairastumista. Siihen liittyvät asiat eivät ole omaa syytäni, vaikka muut ihmiset ovat ajatusmalliin johdattaneet: terkkuja koulukiusaajilleni.

Prosessi oli pitkä, mutta kannattava. Sen myötä olenkin liputtanut pitkäaikaissairaiden terapian puolesta, sillä vuosia kestävä sinnittely ja arjesta selviytyminen voivat kerätä hyvinkin salakavalasti henkisen taakan. Lopulta pienikin asia voi laukaista romahtamisen, ja korttitalo kaatuu kerralla. Toisaalta ongelmien ei tarvitse olla edes suuria, ja terapia voi toimia ennaltaehkäisynä. Puhuminen ja asioiden läpikäyminen kannattaa aina.

Kokosin alkuviikosta yhteen vertaistukiryhmän reumaatikkojen muistoja Heinolan lastenosastolta, ja tätä kirjoittaessani mieleeni palasi psykologin tapaaminen myös Reumasäätiön sairaalassa. Kun olin teini-ikäinen, kysyttiin, koenko tarvetta jutella. Vastasin kieltävästi, kuten myös myöhemmin samaan kysymykseen jossain käymässäni kuntoutuksessa. Oon ihan kunnossa. Voi mikä pölvästi! Olisimpa mennyt, niin kahdenkymmenenviiden vuoden aikana kertynyt taakka ei olisi kaatanut rekkalastillista paskaa niskaan.

Summa summarum: stressitekijät ovat tänä päivänä poissa ja käsiteltynä, reuma paremmalla tolalla. Olen saanut apua myös sokerittomuudesta, josta kirjoitin niin ikään aikaisemmin. Mahdollisimman matala stressitaso vaikuttaa oman kokemukseni mukaan myös siihen, kuinka itseään hoitaa. Kaksi vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin kiinnostunut kokeilemaan jotain sokerittomuutta tai muuta itsehoitoa kuten liikuntaa, tai ollut utelias omaa elimistöäni kohtaan muutenkaan. Mielen ja henkisen hyvinvoinnin tilasta lähtee mielenkiinto omaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, erilaisten asioiden kokeilemiseen ja oppimiseen. Noidankehä pyörähtää taas, mutta tällä kertaa se on positiivinen.

_______________________________________________________

Ota rohkeasti yhteyttä kotikaupunkisi mielenterveyspalveluihin, jos sinusta tuntuu että reumasairautesi ja sen sivuilmiöt häiritsevät mielenrauhaa ja -terveyttäsi. On tutkittu, että pitkäaikaissairailla ja reumaatikoilla on usein taipumusta psyykkisiin ongelmiin.

Lusikkateoria auttaa muita ymmärtämään kipusi ja väsymyksesi

Lusikkateoria, englanniksi spoon theory, on lupusta sairastavan kirjailija ja bloggari Christine Miserandinon kehittämä metafora kroonisesti sairaan jaksamiselle. Sairaus ei aina näy ulospäin, ja monet saattavat joutua selittämään ulkopuolisille uupumustaan ja väsymystään.

Lusikkateorian mukaan sairastuneen energiamäärä voidaan mitata lusikallisina, joita on tietty määrä päivää kohden.

Terve ihminen ei juurikaan joudu miettimään perustoimintojen ja arkiaskareiden suorittamista jaksamisensa kautta. Hän voi päättää tehdä asian A tänään, ja asiat B ja C huomenna, sen suuremmin suunnittelematta. Kipujen, uupumuksen ja väsymyksen kanssa kamppaileva henkilö joutuu jakamaan lusikkansa harkiten. Jos esimerkiksi 10 on maksimi lusikkamäärä herätessä, aamutoimiin menee kaksi, päivällä kauppareissuun kolme, on enää viisi jäljellä iltaa varten. Tämän vuoksi suunnitteleminen ja asioiden sopiminen voi olla sairaalle paljon haastavampaa. Kun lusikat ovat lopulta loppu, lisää ei voi pihistää seuraavan päivän resursseista. Silloin todellakin voi vain levätä tai nukkua. Se kuinka paljon lusikoita mihinkin asiaan kuluu, on yksilöllistä.

Kun itse kuulin lusikkateoriasta ensimmäisen kerran, kerroin siitä innokkaana puolisolleni. Hän (terveenä ihmisenä) ymmärsi jujun heti, ja siitä lähtien olenkin usein ilmoittanut omasta väsymyksestä toteamalla, että ”kohta on muuten lusikat loppu”. Hän tietää silloin, etten jaksa loppupäivän aikana enää paljoakaan, eikä turhia väärinymmärryksiä tai odotuksia pääse syntymään puolin tai toisin.

Hyvänä esimerkkinä omasta elämästäni toimivat myös kaksi edellistä päivää, joista ensimmäinen oli fyysisesti rankka, toinen henkisesti kuormittava. Vaikka fyysinen ponnistelu keskiviikkona kesti yhteensä vain noin 2,5h iltapäivällä ja sisälsi terveelle ihmiselle helppoja asioita kuten kävelyä, olin poissa pelistä loppuillan. Käytin päivän viimeisen lusikan syömiseen ja torkkupaikan vaihtoon, nukuin myös yhdeksän tunnin yöunet.

Tuntuu kuin tuo kaikki olisi varastanut yhden lusikan eiliseltä, ja jouduin keskittymään ja suunnittelemaan, mitä kannattaa tehdä. Yhdeksällä lusikalla piti jaksaa normitoimet, lääkärissäkäynti ja tutkimuksia, joiden odottaminen tuntui hiukan piinaavalta. Alkuillasta jouduin jälleen luovuttamaan kaiken ylimääräisen suhteen, ja kaaduin vain sänkyyn kipujen ja väsymyksen pakottamina. Ennen näitä kahta päivää, olin itseopiskellut ja tehnyt joogaharjoituksia ennen nukkumaanmenoa, sekä kirjoittanut ylös ideoita blogia varten. Aivoni ja elimistöni eivät olisi millään kyennyt moisiin eilen. Tänään koen vihdoin olevani palautunut, takana on jälleen 10 tuntia unta ja edessä tyhjä päivä, johon voin rauhallisesti energialusikkani jakaa.

Miserandinon maailmanlaajuisesti levinnyt lusikkateoria toimii apuna monen sairauden kohdalla, jossa voimakas väsyminen vaikuttaa arkeen. Instagramissa monet autoimmuunisairaudestaan kertovat käyttävät hashtagia #spoonie ja #spoontheory. On hienoa, että sairastuneet saavat äänensä kuuluviin myös tällä tavoin, ja ymmärrys heidän arkeaan kohtaan lisääntyy.

Christine Miserandinon verkkosivusto But You Don’t Look Sick