”Monesti oon nähny unia siitä paikasta” – aikuistuneet lastenreumapotilaat muistelevat Heinolan sairaalaa

Heinolan reumasairaalan konkurssista tulee tänä vuonna kuluneeksi 8 vuotta. Paikkaa jäivät kaipaamaan monet hoitoa saaneet asiakkaat useammasta sukupolvesta.

Pitkät hoitojaksot olivat yleisiä lasten- ja nuortenosastoilla, joissa vietettiin sairauden tilanteesta riippuen noin yhdestä kolmeen viikkoa, yhden tai useamman kerran vuodessa. Haastavasta sairaudesta, kivuista ja rankoista hoidoista huolimatta iloisia ja hymyilemään saavia muistoja nousi esiin, kun kysyin reumaatikkojen vertaistukiryhmässämme Facebookissa, mitä muut lastenreumaa sairastavat muistavat Heinolasta.

heinolan_reumasairaala_lastenosasto_muistoja_tukisukka_nivelreuma_piha
Kuva: Hanna Jantunen

Omat Heinola-aikani sijoittuvat vuosiin 1992-2002, seitsemänvuotiaasta 17-kesäiseksi asti. Monet kyselyyn vastanneet olivat itseäni vanhempia, ja oli mielenkiintoista kuulla tarinoita jopa 80-luvulta saakka.

Miksi muistella menneitä? Halusin kerätä yhteen saman kokeneiden muistoja ja tarinoita, sillä vuosien saatossa olen huomannut sen mielettömän sinnikkyyden ja positiivisuuden, jonka reumaatikot usein omaavat. Jokaisella on oma yksilöllinen sairaushistoriansa, ja jokainen on kiinnittänyt lapsena huomiota erilaisiin asioihin. Varhaisessa iässä alkanut kipukokemus ja omaan kehoon kohdistuva intensiivinen tutkiminen ovat takuulla asioita, joiden kanssa kasvaneet pitkäaikaissairaat lapset omaavat ihan omanlaisiaan piirteitä. Vertaistuki kaltaisten joukossa synnytti myös ystävyyssuhteita, jotka jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Tämä bloggaus olkoot hatunnosto kaikille entisille ja nykyisille lapsireumaatikoille – olette vahvoja, huikeita arjen selviytyjiä!

Entiset lapsipotilaat muistelevat

Lasten- ja nuortenosaston rutiinit iskostuivat selkärankaan nopeasti. Kanslian seinän vieressä sijaitsi ilmoitustaulu, jossa oli kirjoitettuna osastolla sillä viikolla olevat lapset sekä heidän päiväohjelmansa. Mitä vanhemmaksi kasvettiin, sitä enemmän hoitajat muistuttivat, että oman hoitoaikataulun seuraaminen on omalla vastuulla. Perässä ei liiemmin juostu, ja vastuuta oman sairauden hoitamisesta opetettiin jo tuolloin.

”Sairaalakoulun yläkoulun opella Pentillä oli pitkä pinna, vaikka piileskelimme ties missä, kun olisi pitänyt opiskella. Joulujuhlaan minut nakitettiin joulukuvaelman enkeliksi.” –  Nainen, 43 v. 

Aamut alkoivat joka arkipäivä uinnilla allasosastolla klo 7.30. Oppivelvollisuudesta ei päässyt eroon sairaalassakaan, ja koulunkäynti oli järjestetty kaikille luokille. Lastenhoitajat kuljettivat nivelhoidettuja oppilaita vaikka pyörätuoleilla luokkiin, tai opettaja kävi huoneessa sänkypotilaan luona. Monet muistelevat, kuinka VHS- ja Nintendokärryt olivat huomattavasti kiintoisampaa ajanvietettä.

”Kerrankin menin verhojen taakse piiloon kun kuulin opettajan korkokengät.”  Nainen, 32 v.

Hoidot ja tutkimukset keskittyivät luonnollisesti arkipäiviin, joten pitkillä hoitojaksoilla myös vapaa-aikaa riitti niin iltaisin kuin viikonloppuisin. Ne toimivat tarpeellisina hengähdystaukoina sairaala-arjesta, vaikka juuri viikonlopun aikana iski usein se pahin koti-ikävä. Tekemistä lastenosaston toimesta kuitenkin järjestettiin, ja kertomuksissa esiin nousivat niin läheisen lammen ympäri käydyt hevosajelut talvella, viikonloppuna leivotut pizzat ja jouluna valmistetut piparit.

heinolan_reumasairaala_lastenosasto_muistoja_tukisukka_nivelreuma_karvinen_taulu
”Välillä oli askarteluja ja leivontaa. Meillä on edelleen seinällä taulu, jonka tein.” Kuva: Marjo Väyrynen

Koska ikäjakauma lastenosastollakin oli laaja vauvoista varhaisaikuisiin, oli huoneet jaoteltu isoille ja pienille. Siitä tiesi kasvaneensa isoksi, kun vihdoin sänkypaikka siirtyi pienten käytävältä isojen puolelle!

”Polvipunktioiden jälkeen sai vain ajella pyörätuolilla ja yöksi laitettiin koko jalan mittaiset ”takalastat”, jotka pakottivat makaamaan selällään jalat oikosenaan – nuku siinä sitten. Oma mankka oli yöpöydällä niin kuin toisillakin; niillä kuunneltiin itse äänitetyiltä C-kaseteilta kasaripoppia. Telkkarista katsottiin Alfia ja muita sen ajan sarjoja, VHS:ltä Tappajahaita ja Clint Eastwoodin länkkäreitä. Omia vaatteita onneksi pidettiin osastolla eikä mitään sairaalapyjamia.” –Nainen, 43 v.

Moni muisteli lastenhoitajien ja sairaanhoitajien empaattisuutta, ystävällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä. Heidänkin kärsivällisyyttä silti koeteltiin, sillä eihän suinkaan reumaa sairastava lapsi poikkea mielikuvitukseltaan muista:

”Yks aprilli joku keksi, että laitettiin musta kasteltu lanka ikkunaan, näytti ihan pitkältä halkeamalta. Sit huudettiin hoitajaa ja kauhisteltiin ikkunaa, ja se oli ihan järkyttynyt että voi hyvänen aika…! Kohta sanottiin että aprillia! Ei ne koskaan suuttuneet. Varastettiin myös yöllä limsaa jääkaapista kun yökkö oli toisessa huoneessa.” – Nainen, 43 v.

”Kati-sairaanhoitaja opetti minut petaamaan sängyn oikein: napakat ”sairaalakulmat” aluslakanan nurkkiin.” – Nainen, 43 v. 

Jo lapsena opittiin lääkäreistä, kuka on hyvä pistäjä. Reumalasten niveliä hoidettiin kortisonipistoksin kuten aikuisiakin, ja nuorimmilla toimenpide suoritettiin nukutuksessa. Osastolla sijaitsi liukuovella varustettu tuplahuone, jonka toisella puolella vaivutettiin uneen ja toisella pistettiin. Omaa vuoroa odotettiin (ja jännitettiin!) sängyssä ja usein esilääkityksen turvin.

”Anneli (lääkäri) sanoi pistäessään, että huutaa ja kiroilla saa niin paljon kuin haluaa, muttei potkia” – Nainen, 43 v. 

Kokemukset hoitojen pelottavuudesta olivat toki yksilöllisiä, mutta kipukynnyksen nostaminen ja opettaminen nivelten piikittämiseen tehtiin pehmeästi vaiheittain. Kevytanestesiasta siirryttiin usein ensin rentouttavaan esilääkitykseen, ja lopulta hoitoon ilman lääkkeellistä apua. Tämä tapahtui noin varhaisteiniyden iässä.

”Siitä tiesi että kirurgi on osastolla, kun puukengät kopisivat.” – Nainen, 46 v. 

heinolan_reumasairaala_lastenosasto_muistoja_tukisukka_nivelreuma_piha_talot
Kuva: Hanna Jantunen

Lapsireumapotilaat kulkivat Heinolaan hoitojaksoille eri puolilta Suomea. Oma matkani Rovaniemeltä 700 kilometrin päähän taittui ensimmäiset vuodet autolla isän ajaessa, myöhemmin lentokoneella Helsingin kautta.

”Usean kerran olin eri leikkauksissa. Loppuun asti kävin kontrollissa noin kaksi kertaa vuodessa, ja muutaman kerran kuntoutuksessa. Vaikka matka oli 300 kilometriä yhteen suuntaan, on silti ikävä ja surullista kun paikka lopetettiin.” – Mies, 54 v.

Heinolan kaunis miljöö on pinttynyt mieleen, samoin kesäiset retket lintutarhalle ja keskustaan. Reumasairaala ja sen hoitohenkilökunta olivat monen lapsen elämässä suuressa osassa, ja toiminnan loppuminen synnytti tuohon aikaan ymmärrettävästi huolta. Muistoissamme kaukaiselta tuntuvat ajatukset, tavat tai tuntemukset johdattavat silti vieläkin vanhan, korkean rakennuksen uumeniin:

”Aamulla hoitaja avasi ikkunat selälleen ja kylmä ilma tuli sisään, ja se tehtaiden haju! Nykyäänkin mulla on tapana aamulla avata ikkuna, se tapa jäi sieltä, ja monta muutakin koska olin siellä puolet lapsuusvuosistani, 3-15-ikävuosina.” Nainen, 43 v. 

1 Comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s