Aikaansaamisen amatööristä tekemisen hallinnan taikuriksi

En ole koskaan ollut kalenteri-ihminen. Muistan jo lukioajoilta, kuinka seurasin ystävättärieni merkitsevän omiin almanakkoihinsa deadline-tehtävät, sanakokeet, koeviikkoaikataulut… itse tunnustan olleeni liian laiska tehdäkseni samoin. Ihme kyllä selvisin ihan kiitettävästi vain päänsisäisen kalenterini turvin, vaikka näin vanhemman ja viisastuneen silmin olisin voinut hoitaa opiskelut järjestelmällisemminkin.

Kaapissa taitaa lojua tälläkin hetkellä ainakin kaksi vuosikalenteria, jotka olen hankkinut tarpeellisuuden tunteessa aiempina vuosina. Ne on täytetty noin kahden kuukauden ajalta, mutta sen jälkeen olen taas luisunut vanhoihin tapoihin ja luottanut vain muistiin (apua, mikä mua vaivaa 😂 !?)

Muistettavia asioita kyllä riittää, aina viikottaisista fysio-ja toimintaterapia-ajoista muihin sovittuihin juttuihin verkossa tai paikan päällä. En kiellä ollenkaan, etteikö joskus olisi tuntunut kaoottiselta ja siltä, että muistettavaa on liikaa. Mutta silti! En osaa ylläpitää kalenteria. Lippuja ja lappuja on kyllä silloin tällöin magneetilla kiinni jääkaapin ovessa.

Kuuntelin psykologi Satu Pihlajan teoksen Aikaansaamisen taika äänikirjanaaikaansaamisentaika_kirja_äänikirja_reuma_tukisukka BookBeatista. Sivuhuomio heti alkuun: huomasin hyvin nopeasti, että tämän kaltainen opas on paras juuri äänikirjana; kuin kuuntelisi asiantuntijan suoraa puhetta itselle. Myös lukemalla asiat olisivat varmasti herättäneet ajatuksia, mutta vertaan kokemusta tapaamiseen tai luentoon. Puhelimen nappikuulokkeet korvissa on helppo keskittyä kuulemaansa.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo vinkkejä siihen, miten tulla paremmin aikaansaavaksi, olipa kyse sitten mieluisista tai epämieluisista tehtävistä. Mielestäni yksi hienoimmista teoksen toteamuksista oli huomio, että aika on hallitsematon, emme voi kahlita sitä. Se mihin voimme vaikuttaa, on oma tekemisemme, ja ajankäytön hallinta on itse asiassa tekemistemme hallintaa.

Ah niin stressaava ja suorituskeskeinen nyky-yhteiskuntamme luo monille paineita. Pitää ja täytyy sitä, tätä ja tuota. Usein itsemme ulkopuolelta tulevat tehtävät ja vaatimukset tuntuvat pakollisilta ja stressaavilta, mutta sisältämme kumpuavat ja omia päämääriämme kohti vievät helpommilta. Ruuhkavuodet ovat monelle kirosana. Teemme paljon tekemättä varsinaisesti mitään, mm. sosiaalisessa mediassa.

priorisoi_aikaansaamisen_taika_satu_pihlaja_aika_tekeminen_haaste_tukisukka_kirja

Aikaansaamisen taika sopisi oppikirjaksi vaikka lukioon. Olisiko siitä apua aikuisuuteen, jos jo nuorempana opiskelisimme tekemistemme ja ajankäytön hallintaa? Kirja nimittäin antaa lukijalle/kuulijalle useita harjoituksia, jotka sopivat niin opiskelijan, työtä tekevän kuin eläkeläisen arkeen. Aika kuluu kaikille samaan tahtiin, mutta koemme sen yksilöllisesti.

Kirja muistutti ikävästi myös huonosta puolestani, siitä kuinka niin moni suunnittelemani tai haaveilemani asia jää kesken. Olen kova tyttö aikomaan ja ajatuksissani tekemään, mutta kovin usein se jää siihen. Ja siitäkös olen itseäni soimannut koko aikuisiän. Reuma ja sen tuomat rajoitteet ovat vaikuttaneet ehkä noin puoleen toteutumatta jääneistä suunnitelmista, mutta loppupuoliskon kanssa olen ollut vain oikeita keinoja vailla.

Vaikka kalenterin handlaamiseni on lähinnä tragikoomista, olen kuitenkin vannoutunut kynä & vihko -ihminen. Esseet tai blogikirjoitukset syntyvät mielekkäästi mind map-tyylillä, tai äänikirjaa kuunnellessa kirjoitan usein huomioita ylös. Satu Pihlajan kirjassaan kertomat harjoitukset ovat mitä mainioimpia vihkotehtäviä, ja otinkin niistä heti muutamia käyttöön.

Lempparini oli välittömästi tavoitteiden pilkkominen välitavoitteisiin, aikatauluttaminen ja tehtävien ylöskirjaaminen. Piirsin ruutuvihkoon taulukon, ja kirjasin mitä minun on tehtävä viikottain saavuttaakseni haluamani. Heti kun ne ovat konkreettisena silmien edessä paperilla, pois ajatusmuhjun sisältä pyörimästä, vahvistuu tunne että pystyn tähän. Voin tavoitteeni paljastaakin: haluan pöytälaatikossa kolme vuotta lojuneen kirjoituksen valmiiksi syyskuuhun mennessä, sekä kävellä reuman lievästä äksyilystä huolimatta kesän aikana 150 km lenkillä. Noin, nyt on julkinen painekin luotu! Pihlajan mukaan myös se voi toimia aikaansaamisen yllykkeenä.

Aikaansaamisen taika antaa hyvät lähtökohdat oman toiminnan kehittämiseen. Inspiroituminen tapahtui kuin itsestään ja pää täyttyi jälleen uusista ideoista. Nyt kun opin uusia tapoja niiden toteuttamiseen, uskon jopa pääseväni pidemmälle. Konkreettiseksi muuttunut aikomus tai suunnitelma aikaansaa hyvää mieltä.

Päädynköhän ostamaan vielä tälle vuodelle kalenteria?

Voimavarana uteliaisuus

Yksi luonteenpiirre on saanut minut kautta aikain kiinnittämään huomiota moniin asioihin, lukemaan aikuisten kirjoja jo lapsena ja pähkäilemään loputtomasti eri asioita: uteliaisuus. Omat reumaan liittyvät hoidot olen aina syynännyt läpikotaisin, kysellyt omalta lääkäriltäni reuman historiasta ja lukenut alan kirjallisuutta. Sairaus itsessään on vain yksi niistä asioista, jotka kiehtovat mieltä ja kutkuttavat uteliaisuutta.

Vietin reuman vuoksi lapsena paljon aikaa kotona, toivuin leikkauksista ja opettaja kävi yhden lukukauden ajan meillä kotona. Monet asiat aiheuttivat tuolloin itkua ja tuskaa, mutta kotona oleminen ei. Vaikka minun piti lonkkaoperaatioiden jäljiltä vain maata, äiti kantoi kirjastosta pyytämääni luettavaa, kirjoitin tarinoita, katsoin elokuvia, uutisia ja valokuvia. Uskallan väittää, että uteliaisuus piti minut järjissäni ja henkisen terveyden tolpillaan aikana, joka olisi saattanut jättää pahempaakin jälkeä lapsen minäkäsitykselle ja psyykkeelle. Pidin itseäni jonain, ja aikuisilta saamani palaute tuki tätä käsitystä. En ollut muiden kanssa liikuntatunnilla, en kykeneväinen aina kävelemään tai leikkimään. Mutta olin lukutoukka, sain kokeista ysejä ja joskus kymppejä, keksin tarinoita ja käytin mielikuvitusta. Olin utelias. Niiden varaan rakentui paljon, joka määritti positiivisesti minuuttani vaikeasta lastenreumasta huolimatta.

uteliaisuus_voimavarana_tukisukka_reuma

 

Takaisin nykyhetkeen. Samat asiat kertaantuvat vielä tänäkin päivänä; kipujen pakottaessa aloilleen, aika kuluu usein erinäisten mielenkiinnon kohteiden äärellä. Katson Yle Areenasta dokkarin, kuuntelen äänikirjaa tai pelaan tietokoneella. Yhden eron aikuisuus on kuitenkin tuonut mukanaan: vastuun ja ahdistuksen! Lapsena ei tarvinnut miettiä, jääkö nyt siivoamatta tai velvollisuudet tekemättä, tai täytyykö jokin tapaaminen perua. Sai vain rauhassa uppoutua vaikka koko päiväksi mielenkiintoisen asian pariin samalla, kun hoiti oireitaan lepäämällä. Usein itseään joutuu muistuttamaan, että tilanne nyt vain on tämä, anna itsellesi lupa unohtaa kaikki ylimääräinen.

”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa/

se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa”

Vanhan lastenlaulun kertosäe on oiva esimerkki edellisestä, lapsen vapaammin lentävästä mielestä ihmetellä maailmaa. Moni asia on ihan pirun mielenkiintoinen, mutta unohdammeko aikuisena helpommin uteliaana olemisen? Miksi emme tutkisi, ihmettelisi ja ottaisi selvää mielenkiintoisista asioista? Arjen karusellissa juuri omat kiinnostuksen ja uteliaisuuden kohteet voivat jäädä helposti muiden tekemisten varjoon. Sairaudesta ja kivuista kärsivän ihmisen näkökulmasta tämä on mielestäni erityisen tärkeää, sillä se auttaa muistuttamaan elämän monipuolisemmasta sisällöstä. Emme ole yhtä kuin sairautemme, eikä ajatusmaailma saisi pyöriä yksinomaan sen ympärillä. Uteliaisuutta voi tuntea kivuliaasta olotilastaan huolimatta, ja se voi viedä ajatukset hetkeksi ihan muualle. Kroonisen ja jäytävän kivun kanssa edes pieni tuokio henkisesti muualla voi auttaa jaksamaan paremmin, näin ainakin omien kokemusteni perusteella.

Miten uteliaisuudesta saa voimaa? Kirjasin alle vaiheet, joiden avulla itse toteutan uteliaisuuden käyttöä voimavarana tai mielialan kohentajana:

voimavarat_uteliaisuus_tukisukka_sairaudet_jaksaminen_reuma

Kerron esimerkin tiistai-illalta, kun pitkän päivän päätteeksi kädet olivat niin kipeät, että puhelimen näppäinlukon aukaiseminenkin sattui. Kämmenselkää poltti luita myöten, ja tulehduskipulääkkeen vaikutusta sai odotella pitkän tovin. Kuuntelin podcasteja yli kolme tuntia. Seuraan innolla Veikkausliigaa ja olen kiinnostunut mm. luovien alojen eri työmuodoista ja haasteista, niimpä kuuntelin uteliaana IS:n Pallokerhon sekä Unelmaduunareiden viimeisimmät jaksot. Aloitin myös uutta äänikirjaa, jonka kirjoittaja on psykologi. Näin tein myös toissapäivänä ja olen tehnyt monta kertaa, sillä ihmismielen kummallisuudet ja koukerot ovat kiinnostaneet minua aina. Ilta kului joutuisasti, enkä ”muistanut” vaipua alakuloon, koska olin niin innoissani uteliaisuuden tunteen kanssa. Opin samalla uutta tekemättä mitään fyysistä, jos vasemmalla, vähemmän kipeällä kädellä puhelimeen naputeltuja ohjelmien valintoja ei lasketa. Sitten tulikin uni (minua kiinnostavat myös esim. ruokakulttuuri, 90-luku, lemmikkijyrsijät, lihansyöjäkasvit, jooga, pop-kulttuuri, gerontologia ja sairaiden yhteiskunnalliset haasteet. Ei lopu ihmeteltävä materiaali kesken).

Kun kipujen vuoksi ei voi tehdä mitään, keskittämällä huomionsa vaikka kuuntelemalla itseä kiinnostavaa asiaa voi saada tunteen, että tekee jotain. Samalla voi oppia, haastaa omia ajatuksia ja saada uutta pohdittavaa – ja se on aina hienoa! Tähän viittasin eilisessä kirjoituksessa, jossa puheenaiheena oli aikaansaaminen ja tavoitteellinen tekeminen. Kun sairaus on aktiivisessa vaiheessa, pakottaen sänkyyn peiton alle tai estäen tekemästä mitään fyysistä, omista mielenkiinnon kohteistaan ja uteliaisuudestaan ei tarvitse silti luopua. Teknologia tarjoaa meille runsaasti mahdollisuuksia, ne täytyy jokaisen vain kohdentaa ja yksilöidä itselleen mieluisiksi. Turvaudun jälleen kerran vanhaan sanontaan, mutta muokataan sitä hiukan: Jos Muhammed ei pääse vuoren luo, vuori tulee kyllä netin kautta Muhammedin luo.

Voihan elämän kevät

Kevät tekee näyttävästi tuloaan, eikä ainakaan isommasta takatalvesta pitäisi uutisten mukaan olla pelkoa. Meillä Lapissa talven aikana kuormatut lumikinokset teiden varsilla peittävät paikoin vielä liikennemerkkejäkin, ja sain kokea lyhyellä Oulun reissulla hiukan pidemmällä olevan vuodenaikasiirtymän. Kevät on luonnossa niin suurta muutosten aikaa, että sen näyttävyyttä ei voi kuin pysähtyä ihmettelemään. Eloton ja pimeä jää taakse, kun uutta syntyy kohisten tilalle.

Koitelin kosket ovat virkistysalue Kiimingissä, noin 25 kilometrin päässä Oulusta. Seurasimme ystävän kanssa tiistaina jäiden lähtöä auringossa istuen useamman tunnin. Kuului rysähdys sekä voimakas veden lorina ja suhina, kun uusi jäälautta irtosi ja pääsi virtaamaan eteenpäin. Puheenaiheemme keskeytyivät hetkittäin ”kato!” huudahduksiin, ja tetristä muistuttava jäärykelmä sekä sen murtuminen, sulaminen ja liikkuminen toivat seuraamisen lomassa jotain vinksahtanutta mielen tyydytystä. Saatetaan me olla vähän pöhköjäkin, mutta tämä on varma: luonnon helmassa rupatellessa on jotain hyvin verenpainetta laskevaa.

Jälkikäteen jäin taas oman koetun fiiliksen pohjalta tuumimaan, miten paljon luonnon ja sosiaalisuuden yhdistämisellä onkaan hyvinvoinnille annettavaa. Missä määrin sitä osataan käytännössä hyödyntää? Teoriassahan toki tiedämme, että jo 20 minuuttia metsässä laskee verenpainetta ja kokous kannattaa pitää lenkkipolulla. Sosiaalisuus yksistään vaikuttaa suotuisasti aivoterveyteen. Näiden kahden yhdistäminen toi pelkästään kerta-annoksena olon joka helpotti huolia, sai unohtamaan kivut ja nosti mielialaa monta pykälää. Kaiken kukkuraksi vaikutus tuntuu vieläkin.

Kolmessa päivässä ehti kotipihallakin tapahtua, lumet ovat vähentyneet puolella. Odotan jo kippurat reumasormet syyhyten mullan kaivuuta, kukkaistutuksia ja ennen kaikkea terassituolilla päivänpaistattelua. Tosin pitää varmaan ensin läpikäydä uuden pihan suunnittelu, räntäsateinen vappu ja juhannus, jolloin viimeisetkin lumet ovat meidän perän vitsien mukaan sulaneet 😉

Kirjoitin kumminkin itselleni reseptin. Ennen kuin kevät vaihtuu kesäksi, on lunastettava vähintään kaksi annosta lisää sosiaalista luontokokemusta. Lääke on enintäänkin puoli-ilmainen ja sivuvaikutukset potilaalle harmittomia. Yhteiskäyttöön liittyviä ongelmia muiden reseptilääkkeiden kanssa ei ole, eikä liioin yliannostuksen vaaraa. Kontrolli-aika toukokuun loppuun!

”Monesti oon nähny unia siitä paikasta” – aikuistuneet lastenreumapotilaat muistelevat Heinolan sairaalaa

Heinolan reumasairaalan konkurssista tulee tänä vuonna kuluneeksi 8 vuotta. Paikkaa jäivät kaipaamaan monet hoitoa saaneet asiakkaat useammasta sukupolvesta.

Pitkät hoitojaksot olivat yleisiä lasten- ja nuortenosastoilla, joissa vietettiin sairauden tilanteesta riippuen noin yhdestä kolmeen viikkoa, yhden tai useamman kerran vuodessa. Haastavasta sairaudesta, kivuista ja rankoista hoidoista huolimatta iloisia ja hymyilemään saavia muistoja nousi esiin, kun kysyin reumaatikkojen vertaistukiryhmässämme Facebookissa, mitä muut lastenreumaa sairastavat muistavat Heinolasta.

heinolan_reumasairaala_lastenosasto_muistoja_tukisukka_nivelreuma_piha
Kuva: Hanna Jantunen

Omat Heinola-aikani sijoittuvat vuosiin 1992-2002, seitsemänvuotiaasta 17-kesäiseksi asti. Monet kyselyyn vastanneet olivat itseäni vanhempia, ja oli mielenkiintoista kuulla tarinoita jopa 80-luvulta saakka.

Miksi muistella menneitä? Halusin kerätä yhteen saman kokeneiden muistoja ja tarinoita, sillä vuosien saatossa olen huomannut sen mielettömän sinnikkyyden ja positiivisuuden, jonka reumaatikot usein omaavat. Jokaisella on oma yksilöllinen sairaushistoriansa, ja jokainen on kiinnittänyt lapsena huomiota erilaisiin asioihin. Varhaisessa iässä alkanut kipukokemus ja omaan kehoon kohdistuva intensiivinen tutkiminen ovat takuulla asioita, joiden kanssa kasvaneet pitkäaikaissairaat lapset omaavat ihan omanlaisiaan piirteitä. Vertaistuki kaltaisten joukossa synnytti myös ystävyyssuhteita, jotka jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Tämä bloggaus olkoot hatunnosto kaikille entisille ja nykyisille lapsireumaatikoille – olette vahvoja, huikeita arjen selviytyjiä!

Entiset lapsipotilaat muistelevat

Lasten- ja nuortenosaston rutiinit iskostuivat selkärankaan nopeasti. Kanslian seinän vieressä sijaitsi ilmoitustaulu, jossa oli kirjoitettuna osastolla sillä viikolla olevat lapset sekä heidän päiväohjelmansa. Mitä vanhemmaksi kasvettiin, sitä enemmän hoitajat muistuttivat, että oman hoitoaikataulun seuraaminen on omalla vastuulla. Perässä ei liiemmin juostu, ja vastuuta oman sairauden hoitamisesta opetettiin jo tuolloin.

”Sairaalakoulun yläkoulun opella Pentillä oli pitkä pinna, vaikka piileskelimme ties missä, kun olisi pitänyt opiskella. Joulujuhlaan minut nakitettiin joulukuvaelman enkeliksi.” –  Nainen, 43 v. 

Aamut alkoivat joka arkipäivä uinnilla allasosastolla klo 7.30. Oppivelvollisuudesta ei päässyt eroon sairaalassakaan, ja koulunkäynti oli järjestetty kaikille luokille. Lastenhoitajat kuljettivat nivelhoidettuja oppilaita vaikka pyörätuoleilla luokkiin, tai opettaja kävi huoneessa sänkypotilaan luona. Monet muistelevat, kuinka VHS- ja Nintendokärryt olivat huomattavasti kiintoisampaa ajanvietettä.

”Kerrankin menin verhojen taakse piiloon kun kuulin opettajan korkokengät.”  Nainen, 32 v.

Hoidot ja tutkimukset keskittyivät luonnollisesti arkipäiviin, joten pitkillä hoitojaksoilla myös vapaa-aikaa riitti niin iltaisin kuin viikonloppuisin. Ne toimivat tarpeellisina hengähdystaukoina sairaala-arjesta, vaikka juuri viikonlopun aikana iski usein se pahin koti-ikävä. Tekemistä lastenosaston toimesta kuitenkin järjestettiin, ja kertomuksissa esiin nousivat niin läheisen lammen ympäri käydyt hevosajelut talvella, viikonloppuna leivotut pizzat ja jouluna valmistetut piparit.

heinolan_reumasairaala_lastenosasto_muistoja_tukisukka_nivelreuma_karvinen_taulu
”Välillä oli askarteluja ja leivontaa. Meillä on edelleen seinällä taulu, jonka tein.” Kuva: Marjo Väyrynen

Koska ikäjakauma lastenosastollakin oli laaja vauvoista varhaisaikuisiin, oli huoneet jaoteltu isoille ja pienille. Siitä tiesi kasvaneensa isoksi, kun vihdoin sänkypaikka siirtyi pienten käytävältä isojen puolelle!

”Polvipunktioiden jälkeen sai vain ajella pyörätuolilla ja yöksi laitettiin koko jalan mittaiset ”takalastat”, jotka pakottivat makaamaan selällään jalat oikosenaan – nuku siinä sitten. Oma mankka oli yöpöydällä niin kuin toisillakin; niillä kuunneltiin itse äänitetyiltä C-kaseteilta kasaripoppia. Telkkarista katsottiin Alfia ja muita sen ajan sarjoja, VHS:ltä Tappajahaita ja Clint Eastwoodin länkkäreitä. Omia vaatteita onneksi pidettiin osastolla eikä mitään sairaalapyjamia.” –Nainen, 43 v.

Moni muisteli lastenhoitajien ja sairaanhoitajien empaattisuutta, ystävällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä. Heidänkin kärsivällisyyttä silti koeteltiin, sillä eihän suinkaan reumaa sairastava lapsi poikkea mielikuvitukseltaan muista:

”Yks aprilli joku keksi, että laitettiin musta kasteltu lanka ikkunaan, näytti ihan pitkältä halkeamalta. Sit huudettiin hoitajaa ja kauhisteltiin ikkunaa, ja se oli ihan järkyttynyt että voi hyvänen aika…! Kohta sanottiin että aprillia! Ei ne koskaan suuttuneet. Varastettiin myös yöllä limsaa jääkaapista kun yökkö oli toisessa huoneessa.” – Nainen, 43 v.

”Kati-sairaanhoitaja opetti minut petaamaan sängyn oikein: napakat ”sairaalakulmat” aluslakanan nurkkiin.” – Nainen, 43 v. 

Jo lapsena opittiin lääkäreistä, kuka on hyvä pistäjä. Reumalasten niveliä hoidettiin kortisonipistoksin kuten aikuisiakin, ja nuorimmilla toimenpide suoritettiin nukutuksessa. Osastolla sijaitsi liukuovella varustettu tuplahuone, jonka toisella puolella vaivutettiin uneen ja toisella pistettiin. Omaa vuoroa odotettiin (ja jännitettiin!) sängyssä ja usein esilääkityksen turvin.

”Anneli (lääkäri) sanoi pistäessään, että huutaa ja kiroilla saa niin paljon kuin haluaa, muttei potkia” – Nainen, 43 v. 

Kokemukset hoitojen pelottavuudesta olivat toki yksilöllisiä, mutta kipukynnyksen nostaminen ja opettaminen nivelten piikittämiseen tehtiin pehmeästi vaiheittain. Kevytanestesiasta siirryttiin usein ensin rentouttavaan esilääkitykseen, ja lopulta hoitoon ilman lääkkeellistä apua. Tämä tapahtui noin varhaisteiniyden iässä.

”Siitä tiesi että kirurgi on osastolla, kun puukengät kopisivat.” – Nainen, 46 v. 

heinolan_reumasairaala_lastenosasto_muistoja_tukisukka_nivelreuma_piha_talot
Kuva: Hanna Jantunen

Lapsireumapotilaat kulkivat Heinolaan hoitojaksoille eri puolilta Suomea. Oma matkani Rovaniemeltä 700 kilometrin päähän taittui ensimmäiset vuodet autolla isän ajaessa, myöhemmin lentokoneella Helsingin kautta.

”Usean kerran olin eri leikkauksissa. Loppuun asti kävin kontrollissa noin kaksi kertaa vuodessa, ja muutaman kerran kuntoutuksessa. Vaikka matka oli 300 kilometriä yhteen suuntaan, on silti ikävä ja surullista kun paikka lopetettiin.” – Mies, 54 v.

Heinolan kaunis miljöö on pinttynyt mieleen, samoin kesäiset retket lintutarhalle ja keskustaan. Reumasairaala ja sen hoitohenkilökunta olivat monen lapsen elämässä suuressa osassa, ja toiminnan loppuminen synnytti tuohon aikaan ymmärrettävästi huolta. Muistoissamme kaukaiselta tuntuvat ajatukset, tavat tai tuntemukset johdattavat silti vieläkin vanhan, korkean rakennuksen uumeniin:

”Aamulla hoitaja avasi ikkunat selälleen ja kylmä ilma tuli sisään, ja se tehtaiden haju! Nykyäänkin mulla on tapana aamulla avata ikkuna, se tapa jäi sieltä, ja monta muutakin koska olin siellä puolet lapsuusvuosistani, 3-15-ikävuosina.” Nainen, 43 v. 

Sokeriton 2018

Ruokavaliolla reumaan vaikuttaminen on aina yhtä mielenkiintoinen puheenaihe, ja näkemyksiä, kokemuksia tai mielipiteitä riittää yhtä monta kuin potilasta tai lääkäriäkin. Mitään yhtä yksittäistä ihmeainetta joka parantaisi taudin ei tietenkään ole olemassa, ja itse liputan tässä(kin) asiassa kokonaisuuden puolesta; laadukas uni, ravinto, stressittömyys ja liikunta omien mahdollisuuksien mukaisesti helpottavat oireita ja oloa takuuvarmasti. Ei yksi pääskynen kesää tee, kuten vanha sanonta kuuluu 😉 Kokemuksella voin todeta, että mitä enemmän retuperällä nuo tekijät ovat, sitä paremmin muutokset huomaa kun asioita parantaa.

sokeriton_reuma_tukisukka

Oman elämäni ihmiskoe: sokeriton arki

Tämän viikon keskiviikkona tuli täyteen 7 viikkoa sokerin välttelyä. Ystävänpäivänä helmikuussa päätin kaikkien kipujen ja tulehdusten kiusatessa olla ystävä itselleni ja jättää valkoista sokeria sisältävät tuotteet mahdollisimman minimiin. Olen lukenut uteliaisuudella artikkeleita sokerin vaikutuksista eri sairauksiin, reuma mukaan lukien, joten ihmiskoe vuosimallia 2018 alkoi innostuneena. Karkit, jätskit ja keksit pois!

Mikä olotila on liki kahden kuukauden jälkeen? Parempi! Olin kiinnostunut nimenomaan siitä, miten sokerittomuus vaikuttaa niveliin, mutta kylkiäisenä on tullut nippu muita mahtavia ja jatkamaan kannustavia muutoksia:

sokeriton_reuma_seitsemän_viikon_jälkeen

Ensimmäinen vaikutus jonka huomasin alle viikon sokerittomuudesta, oli vähentynyt turvotus ja kipu nivelissä. Tätä ennen vasen polvi ja nilkka oireilivat, nyt viikkojen jälkeen ne ärtyvät vain jos kävelen pitkään tai seison todella kauan. Ranteet kipuilevat edelleen, mutta ilman tulehdusta särky ja vihlova pakotus tulevat lienee ennemminkin nivelrikosta, jolle sokerittomuus ei mahda mitään.

Jo parissa viikossa peilin edessä huomasin myös ihon tasoittuneen merkittävästi, ja aika ajoin vaivannut suunympärysihottuma oli tipotiessään. Emme ole kohdanneet sen koommin, gone for good, toivon!

En ole seurannut painoani vaa’an avulla pitkään aikaan, ja tuntemus jämähtäneestä lukemasta on tullut vaatteiden avulla. Fysioterapeuttini huomasi kumminkin asian ja passitti puntarin päälle seisomaan, joka näytti yli kahta kiloa vähemmän kuin alkuvuonna edellisessä punnituksessa. Läski on siis häipynyt tässä sivussa ihan itsestään, ilman mitään muita muutoksia! Nyt on vain hankittava yleiskuntoa ja lihasta tilalle, mutta se onkin ihan oma seikkailunsa se.

Vireystila ei ole pitkään aikaan ollut ihan terveen ihmisen tasolla, mutta yksilökohtainen parannus liki kahden kuukauden ajalta on tuntuva. Herään miltei joka aamu pirteänä, heittelyä ja vuoristorataa energiassa ei tule päivän mittaan syömisten perusteella, vaan virtavarasto tyhjenee iltaa kohden tasaisesti sen mukaan, mitä teen. Aiheeseen liittyen kirjoitinkin viime viikolla lusikkateoriasta.

Päätös sokerittomuudesta toi mukanaan myös hauskan miniharrastuksen, etikettikyyläyksen. Se ei suinkaan ole kauhistelun sekaista tuijottelua sokerista niin kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. On silti kiintoisaa bongailla, mihin kaikkeen sitä lisätään ja kuinka paljon. En mm. ole käyttänyt ketsuppia enää lainkaan, ja tulevaisuudessa siintää sen teko itse, sokerittomana versiona (lupaan postata aiheesta). Aspartaamilla makeutetut tuotteet eivät niin ikään ole käytössä, olen mieluummin ilman.

Viimeisenä muttei vähäisempänä, vatsa voi hyvin. Sokerittomuuden alkuviikkoina käytin vanhaan tuttuun tapaan Gefilus-piimää lasillisen miltei päivittäin, tukemaan toimintaa, mutta nyt edellisestä purkillisesta on aikaa viikkoja. En ole muistanut tai miettinyt koko asiaa, koska ei ole ollut tarvetta. On suoranainen ihme, etten ole vielä saanut vatsahaavaa 27:n vuoden reumalääkkeiden syönnin päätteeksi. Tällä hetkellä en sitä ilman oirehdintaa edes mieti (mitä vain voi toki tapahtua koska vain!), ja voin ehkä kiittää myös geenejä.

Sana ruokavalio on kalskahtanut omiin korviin ristiriitaiselta, koska se useimmiten rajaa asioita pois, ja tämä ajatus rajoittamisesta (et saa!) saa ihmismielen jo puolustuskannalle ja vaikeuttaa noudattamista. Tykkään käyttää sanoja ylläpitoruoka tai ylläpitomenu, joilla tuetaan tämän hetken terveyttä, ettei se ainakaan pahenisi. Samalla se on kuitenkin myös parantunut entiseen verrattuna.

Olen päättänyt haastaa itseni jatkamaan sokerittomuuden kokeilua vuoden loppuun asti. Raportoin kuulumisista seuraavan kerran vaikka kesällä, tuona herkuttelun luvattuna vuodenaikana. Omat korvikkeet sokerijäätelöille siis kehitykseen!

Muutto, murenneet pääsiäisruokahaaveet ja muita kommelluksia

Huhhei ja puuh. Muuttaminen on aina henkisten ja fyysisten voimain puserrus, jonka jälkeen sekä takki että pää on tyhjä. Extraa tuo paikkakunnalta toiselle muutto ja se, että yksi perheenjäsenistä ei voi kantaa laatikoita. Eli minä. Kaikki kiitos ja kunnia miehelle sekä auttaneille ystäville.

muutto_murenneet_pääsiäisruoka_haaveet_tukisukka_reuma_blogi

Pääsiäinen vilahti ohi ilman lampaankaretta, minttuhyytelöä tai pashaa. Virpojatkin onnistuivat käymään kesken sekamelskaisimman siivouksen, mutta ei heille olisi ollut tarjottavana kuin luutu tai puoli pulloa Tolua. Lupasin itselleni, että ensi vuonna syön kyllä pääsiäisruokaa kahden vuoden juhlapyhien edestä ja könyän metsästä pajunkissoja pöydälle!

Muutama laatikko odottaa vielä purkamista, mutta verhot on jo ikkunoissa, matot lattioilla ja kahvinkeitin paikoillaan -se tärkein 😉 Kuten osasin odottaa, tällaisen urakan jälkeen niveliin sattuu, väsy painaa ja niskat on jumissa. Lusikat ovat olleet lopussa joka ilta ennen nukkumaanmenoa, mutta olen onnistunut lyhyillä päivätirsoilla pelastamaan hiukan tilannetta. Oikea ranne ärtyi pahiten, eikä kahvimukin nostaminen yhdellä kädellä onnistu nyt kivutta. Onneksi vasen toimii apuparina, vielä yksi raskas muuttopäivä ja olisin ryystänyt kahvini pillillä makuuasennossa!

Tämä oli itselleni neljäs ja avopuolisolle viides muutto neljän vuoden sisään. Kieltämättä tuntuu siltä, ettei meitä saa hetkeen siirtymään edes lauma ylijuoksevia norsuja. Hassusti elämä on viime vuodet heitellyt pikkuperhettämme sinne sun tänne, Pohjois-Pohjanmaalta Tunturi-Lappiin. Uusin kotimme on ihana, ja tuntui samantien uumeniinsa kaappaavalta (olenhan saanut myös lempinimen kotihiiri). Inspiroiva kevätaurinko paistaa tätä kirjoittaessani keittiön ikkunasta, ja pää on täynnä toteutettavia ideoita.

Pyörikööt maailma ympärillä miten haluaa, kunhan koti pysyy paikallaan eikä muuttolaatikoita tarvi hetkeen ajatella 😀