Unelmahommissa-kirja johdattaa uusien näkökulmien äärelle

Innostuminen ja inspiroituminen ovat mielestäni parhaita asioita elämässä! Kun tunne hiipii ajatuksiin, se tuntuu lopulta koko kehossa. On kuin iloisuus ja jännitys olisivat menneet sekaisin, ja tuossa fiiliksessä syntyvät usein ne pähkähulluimmat (mutta toteuttamisen arvoisimmat) ideat.

Innostuksen ytimiin johdatti rysäyksellä viime vuonna ilmestynyt kirjaTukisukka_kirjavinkki_Unelmahommissa_hanne_valtari_satu_rämö Unelmahommissa, jonka kirjoittajat Hanne Valtari ja Satu Rämö ovat sekä pitkän linjan bloggareita että monitaitureita omien kiinnostuksen kohteidensa kautta. Naisista huokuu niin suuri tekemisen riemu, ettei lukemisen parissa malttanut juuri pitää taukoa. Unelmahommat voi ahmaista nopeasti, mutta sen herättämät ajatukset jäävät muhimaan takaraivoon vielä pitkäksi aikaa.

Kiinnostuin teoksesta heti sen ilmestyttyä viime vuonna, mutta nyt viimein sain aikaiseksi tarttua opukseen, kun se kirjaston tyrkkyhyllyltä huuteli luokseen. Nimensä mukaisesti kirja käsittelee työtä, johon johdattelevat intohimo ja omat mielenkiinnon kohteet. Valtari ja Rämö ovat luoneet teoksen ympärille myös podcast-sarjan Unelmaduunarit, joka on kuunneltavissa täältä. Neljäntoista jakson pituisessa sarjassa eri aloja edustavat vieraat (mm. Antti Holma, Anna Perho ja Marko Kilpi) kertovat omia näkökulmiaan työelämästä, mikä työstä tekee tekemisen arvoista, ja kuinka unelmiaan kohti voi edetä. Lempijaksoihini kuuluivat ehdottomasti valokuvaaja Janita Aution ja designyrittäjä Marjut Rahkolan vierailut. He ovat menestyneitä esimerkkejä siitä, kuinka ahkera työ päämääränsä eteen voi olla tärkeämpää kuin koulutus, ja miten tekemisen palo ajaa eteenpäin.

Se miksi kirja porautui niin syvälle mieleeni, johtuu myös ajoituksesta. Juuri tällä hetkellä mietin (ja olen miettinyt jo pari kuukautta) omia ammatillisia tavoitteita ja mahdollisuuksia reuman kanssa. Sairaus on mukana kulkeva kaveri, joka täytyy ottaa huomioon näissä asioissa aina. Se on vaikuttanut niin opiskeluun kuin työntekoon aiemminkin, ja tulee vaikuttamaan jatkossakin. Nykypäivänä sairastuvat reumaatikot eivät välttämättä joudu luopumaan fyysisistäkään urahaaveista sairauden puhjettua, sillä lääkitys on tehokasta ja hoito moniammatillista. Toisinaan työtehtäviä joudutaan keventämään tai puolittamaan. Olen itse siinä mielessä autuaassa asemassa, että ”joudun” luomaan tulevaa ammatillista polkua aivan uudelleen ja alusta, koska käteni vaikuttavat arkeen enemmän ja eri tavoin kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Kirjoitin aiemmin pitkäaikaissairaan haaveista ja unelmista, siitä miten mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen olemassaolo vaikuttaa mielekkään elämän kokemiseen. Vaikka olenkin vitsillä vääntäen osa-aikakädetön, oma mielikuvitus ja mielenkiinnon kohteet punovat ideoita, joita voisin ja haluaisin tehdä. Unelmahommissa-kirjan lukeminen buustasi näitä ajatuksia entisestään.

Kirjan eri kappaleissa käsitellään unelmiensa löytämistä, työtä osana tasapuolista elämää ja tietenkin rahaa. Podcastin tavoin mukana on haastateltuja henkilöitä eri ammattikunnista, mutta joita yhdistää intohimo omaan työhönsä. Jokaisen teeman käsittelyn jälkeen on myös Ajateltavaa-osio, johon kirjailijat ovat koonneet lukijalle erittäin hyviä kysymyksiä pohdittavaksi. Kaikkia näkökulmia ei todellakaan itse aina huomaa, ja ajatukset takkuaa vain yhdestä suunnasta kohdentuen kuin ravihevosella, jolla on silmälaput estämässä näkemistä sivuille.

Onko unelmaduunin saavuttaminen helppoa? Ei varmasti. Tarvitseeko jokaisen se löytää, entä jos haluaa keskittää fokuksensa muuhun? Ei tarvitse, mutta voi samalla pohtia elämäänsä kokonaisuutena valintojensa kautta. Ja vielä: onko unelmatyön saavuttaminen mahdollista, jos riesana on rajoitteita asettava sairaus? Uskon että on, haasteiden vuoret vain saattavat olla hieman korkeampia kiivetä. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista, oli tilanteesi tai työstatuksesi tällä hetkellä mikä hyvänsä. Rämö ja Valtari ajatuksineen saattavat onnistua hiukan raottamaan omia silmälappujasi.

Hanne Valtari & Satu Rämö: Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät. 2017. WSOY, 352 sivua.

Lusikkateoria auttaa muita ymmärtämään kipusi ja väsymyksesi

Lusikkateoria, englanniksi spoon theory, on lupusta sairastavan kirjailija ja bloggari Christine Miserandinon kehittämä metafora kroonisesti sairaan jaksamiselle. Sairaus ei aina näy ulospäin, ja monet saattavat joutua selittämään ulkopuolisille uupumustaan ja väsymystään.

Lusikkateorian mukaan sairastuneen energiamäärä voidaan mitata lusikallisina, joita on tietty määrä päivää kohden.

Terve ihminen ei juurikaan joudu miettimään perustoimintojen ja arkiaskareiden suorittamista jaksamisensa kautta. Hän voi päättää tehdä asian A tänään, ja asiat B ja C huomenna, sen suuremmin suunnittelematta. Kipujen, uupumuksen ja väsymyksen kanssa kamppaileva henkilö joutuu jakamaan lusikkansa harkiten. Jos esimerkiksi 10 on maksimi lusikkamäärä herätessä, aamutoimiin menee kaksi, päivällä kauppareissuun kolme, on enää viisi jäljellä iltaa varten. Tämän vuoksi suunnitteleminen ja asioiden sopiminen voi olla sairaalle paljon haastavampaa. Kun lusikat ovat lopulta loppu, lisää ei voi pihistää seuraavan päivän resursseista. Silloin todellakin voi vain levätä tai nukkua. Se kuinka paljon lusikoita mihinkin asiaan kuluu, on yksilöllistä.

Kun itse kuulin lusikkateoriasta ensimmäisen kerran, kerroin siitä innokkaana puolisolleni. Hän (terveenä ihmisenä) ymmärsi jujun heti, ja siitä lähtien olenkin usein ilmoittanut omasta väsymyksestä toteamalla, että ”kohta on muuten lusikat loppu”. Hän tietää silloin, etten jaksa loppupäivän aikana enää paljoakaan, eikä turhia väärinymmärryksiä tai odotuksia pääse syntymään puolin tai toisin.

Hyvänä esimerkkinä omasta elämästäni toimivat myös kaksi edellistä päivää, joista ensimmäinen oli fyysisesti rankka, toinen henkisesti kuormittava. Vaikka fyysinen ponnistelu keskiviikkona kesti yhteensä vain noin 2,5h iltapäivällä ja sisälsi terveelle ihmiselle helppoja asioita kuten kävelyä, olin poissa pelistä loppuillan. Käytin päivän viimeisen lusikan syömiseen ja torkkupaikan vaihtoon, nukuin myös yhdeksän tunnin yöunet.

Tuntuu kuin tuo kaikki olisi varastanut yhden lusikan eiliseltä, ja jouduin keskittymään ja suunnittelemaan, mitä kannattaa tehdä. Yhdeksällä lusikalla piti jaksaa normitoimet, lääkärissäkäynti ja tutkimuksia, joiden odottaminen tuntui hiukan piinaavalta. Alkuillasta jouduin jälleen luovuttamaan kaiken ylimääräisen suhteen, ja kaaduin vain sänkyyn kipujen ja väsymyksen pakottamina. Ennen näitä kahta päivää, olin itseopiskellut ja tehnyt joogaharjoituksia ennen nukkumaanmenoa, sekä kirjoittanut ylös ideoita blogia varten. Aivoni ja elimistöni eivät olisi millään kyennyt moisiin eilen. Tänään koen vihdoin olevani palautunut, takana on jälleen 10 tuntia unta ja edessä tyhjä päivä, johon voin rauhallisesti energialusikkani jakaa.

Miserandinon maailmanlaajuisesti levinnyt lusikkateoria toimii apuna monen sairauden kohdalla, jossa voimakas väsyminen vaikuttaa arkeen. Instagramissa monet autoimmuunisairaudestaan kertovat käyttävät hashtagia #spoonie ja #spoontheory. On hienoa, että sairastuneet saavat äänensä kuuluviin myös tällä tavoin, ja ymmärrys heidän arkeaan kohtaan lisääntyy.

Christine Miserandinon verkkosivusto But You Don’t Look Sick

Inspiroidu oppimaan uutta Ainutlaatuiset aivot-kirjan avulla

Ainutlaatuiset-aivot_Kaja_Nordengen_kirja_bloggausOlen sanonut saksanpähkinöitä aivopähkinöiksi niin kauan kuin muistan, joten huomion kiinnittyminen tähän kansikuvaan kirjastossa oli väistämätöntä! Hauska sattuma ja ovela toteutus.

Aivot jaksavat aina hämmästyttää. Niiden toiminnasta ja anatomiasta voi oppia aina vain lisää – ja samalla parantaa omien aivojensa toimimista! Norjalaisen neurologi Kaja Nordengenin teos Ainutlaatuiset aivot voisi kuulua vakiokalustona jokaisen kodin kirjahyllyyn, sillä sen tyyli tuoda esille kaikki päänsisäisen hyytelömme erilaiset ominaisuudet on kerrassaan inspiroiva. Aivoterveyden ylläpidosta on puhuttu viime aikoina paljon, ja mielestäni ymmärrys toiminnasta voi kasvattaa suhtautumista omia aivojaan kohtaan ihan uudelle tasolle. Tieteen popularisoiminen tuo tutkijoiden löydökset kaikkien ulottuville, ja Nordengen on tehnyt kirjallaan tässä upean työn, samoin suomentaja Susanna Paarma.

Aivot – mielen valtatiellä

Innostuin itse erityisen paljon oppimista ja muistia käsittelevästä osiosta, onhan suunnitelmissani jatkaa omaakin opiskelua vielä tässä iässä. Vai mitäpä sanotte tästä:

Aivoissamme on lähes 100 miljardia hermosolua. Elämän aikana ei muodostu loputtomiin uusia, useimmilla aivojen alueilla ei nykytiedon valossa ollenkaan. Aivojen hermosolut eivät ole suorassa yhteydessä toisiinsa, vaan välissä on 0,00002 millimetrin rako! Jotta tieto pääsee siirtymään hermosolusta toiseen, tarvitaan liitoskohta eli synapsi. Se sijaitsee hermosolun ulokkeisen, hännän näköisen viejähaarakkeeksi kutsutun osan päässä. Kun muistamme tai opimme uutta, tieto kulkee sähköisinä ja kemiallisina viestisarjoina synapsien kautta hermosolusta toiseen, ja näin syntyy hermosoluverkosto.

Mitä enemmän kertaamme ja käytämme opittua, ikään kuin ajamme tuota moottoritietä uudelleen, sitä enemmän se voimistuu ja oppiminen vahvistuu. Emme voi pinnistää ja pusertaa uusia hermosoluja, mutta voimme luoda itse uusia synapseja –tattadaa!– opettelemalla uusia asioita! Mitä enemmän synapseja, sitä useampiin soluverkostoihin hermosolut pääsevät käsiksi. Elinikäisellä oppimisella ja uteliaisuudella on siis todellakin puolensa, eikä kyseessä tarvitse olla kuiva teoriatieto, kuten Nordengen vinkkaa. Uusi korttipeli tai tanssiharrastus käy yhtä lailla kuin kirjatieto. Tästä saamani ahaa-elämys suorastaan ryöpsäytti innon alkaa opiskelemaan.

Kirjassa kerrotaan myös mm. tunteista ja älykkyyden eri muodoista. Stressin ja ahdistuksen eroista ja vaikutuksista aivoihin löytyy oma osionsa (tärkeää tietoa jokaiselle tänä päivänä), mielenkiintoisia olivat myös luovuudesta kertovat faktat. Virikkeet aikaansaavat aivoissa konkreettisia muutoksia, ja musiikilla on ihan oma taikansa. Eikö ole aika ihmeellistä, että ihminen joka on menettänyt puhekykynsä, saattaa edelleen pystyä laulamaan? Tai että oman päänsisäisen kasvojentunnistusjärjestelmämme ansiosta erotamme vaikka 2000 ihmisen joukkiosta oman isämme?

Kirjan loppupuolella kirjailija avaa eri riippuvuutta aiheuttavien aineiden toimintamekanismeja aivoissa. Hän kertoo itse viettävänsä jokaisen kesän ilman kahvia, jotta kofeiinin blokkaama, väsymystä viestivien välittäjäaineiden toiminta palautuisi aivoissa -syksyllä vaikutus tuntuu taas voimakkaammalta. Tunsin pienen piston, olenhan lähipiirissäni tunnettu melkoisena kahvinarkkina. Kuinka vaikeaa olisikaan kokeilla vastaavaa? Tätä bloggausta parhaillaan kirjoittaessani, vieressäni on suurin kahvimuki joka talosta löytyy, aamun ensimmäinen annokseni mustaa taikajuomaa kermalla höystettynä. Luopumisajatukset aiheuttavat kauhua, olen siis addiktoitunut ja pahasti. Aivot ovat saaneet aikaan varsinaisen jekun, ja palkitsemisjärjestelmä pukkaa dopamiiniannoksen joka aamu herätessä, kun alan vain miettimäänkin porisevaa moccamasteria ja huumaavaa tuoksua. Kiehtovaa ja kummallista!

Keuhkot, maksa, raajat ja sydänkin on vaihdettavissa, mutta aivot ovat korvaamattomat ja tekevät meistä juuri oman itsemme. Vaalikaamme siis niiden hyvinvointia läpi elämän (ja luetaan kirjoja!) ❤

Kaja Nordengen – Ainutlaatuiset aivot. Alkup. Hjernen er stjernen. Ditt eneste uerstattelige organ, 2016. Bazar-kustannus, 208 sivua.

Kaksin aina kauheampi: perussairaus ja flunssa

Viikko sitten maanantaina saunan jälkeen alkoi palella, niveliä särkeä ja yskittää. Pian nousikin kuume, joka kolmena päivänä kipusi jopa yli 39 asteen. En muista koska viimeksi olisin ollut näin kamalan hirmutaudin kourissa, ehkä joskus 2010-luvun alussa. Kuten flunssa – ja influenssa-aikaan uutisoidaan, taudit saattavat olla vaarallisia vanhuksille, lapsille ja tiettyjä perussairauksia poteville. Reuma taustalla ei onneksi ole se pahin vaihtoehto, mutta sairaus saattaa jossain määrin vaikuttaa myös vuosittain pyörivien hengitystieinfektioiden sairastamiseen. Muistan, kuinka jo lapsena lääkärit neuvoivat vanhempiani välttämään flunssaan sairastumistani – helpommin sanottu kuin tehty.

flunssaEn tiedä oliko tämän kertainen tautini influenssaa, RSV-virusta vai jotain muuta, sillä sairastin kotihoidolla enkä lähtenyt laboratoriokokeisiin. Viikon kestänyt pahin vaihe on onneksi ohi, ja vietän parhaillaan toipumisaikaa, ärhäkkä yskä ja väsymys vielä seuranain. Riski jälkitaudeille on varmasti vielä olemassa, joten lepäämisen kannalta on otettava. Viime viikolla kuumehorkassa ja kipujen kanssa peiton alla hytistessä muisti taas, miksi omat tautien välttämisniksit ovat höperyydessään silti hyviä; nyt menetän puolikuntoisena ainakin kolme viikkoa tehokkaasta kuntoutuksesta ja omasta puuhailusta. Höh.

Välttääkseni ja pakoillakseni rajuimpia tauteja, olen vuosikaudet ja aina pahimpaan epidemia-aikaan

  1. Tietoisesti vältellyt tapahtumia ja yleisiä tiloja, ja viettänyt aikaa kotona. Ainoastaan pakolliset kauppa- ja muut asiointireissut tehty
  2. Kertonut suoraan ihmisille, että käytän biologista lääkitystä joka huonontaa immuniteettia, ja sairastun helpommin. En tämän vuoksi mm. kättele

Lähipiiri on toki tietoinen myös biologisten lääkkeiden vaikutuksesta, ja ilmoittavat aina kohteliaasti etteivät tulekaan kylään, jos ovat sairastuneet.

Kuinka reuma vaikuttaa flunssan sairastamiseen?

Reumaatikotkin ovat yksilöitä, ja siksipä löytyy takuulla niitäkin onnekkaita, jotka eivät huomaa mitään erityistä ns. kulkutauteja sairastaessaan. You lucky ones! Omalla kohdalla on valitettavasti käynyt toisin, ja aina flunssan tartuttua nivelet kipeytyvät ja jokin onneton paikka turpoaa enemmän. Lapsuusmuistoissa on monta itkua ja hammastenkiristelyä, kun ”pöpön iskeminen” tiesi kortisonipiikkiajan varausta, useimmiten polveen tai nilkkaan.

Lääkärit eivät ole ilmiötä sen kummemmin koskaan selittäneet, ja olen päätellyt itse, että mikäli viruksen tai bakteerin aiheuttaman taudin oireistoon kuuluu itsessään nivel- ja lihaskivut, ne tuntuvat reuman runnomissa paikoissa kahta kauheammin. Ehkä flunssan kiusaama elimistö saa jollain immuniteettiin liittyvällä seikalla reumatulehduksetkin aktivoitumaan? Mene ja tiedä.

Toinen merkittävä ja vaikuttava asia ovat reumalääkkeet. Kuten edellä mainittu, biologiset valmisteet huonontavat vastustuskykyä vaikutusmekaniikkansa tähden, ja aikaansaavat näin sen, että potilaat ovat alttiimpia erilaisille bakteereille ja viruksille. Biologisten lisäksi myös metotreksaatti-lääkitys on aina tauotettava pahimpien influenssien ja etenkin kuumeen noustessa, ja tämän vuoksi kivut sekä tulehdukset saattavat palata, mikäli perussairaus ei kestä yhtään väliin jätettävää lääkekertaa. Ikävä jatkumo, joka on hyvä esimerkki siitä, että reumaatikon olisi mukavampaa pysyä terveenä.

Tälläkin kertaa kävi tutun kaavan mukaan, ja nilkka on turvonnut ja kipeä. Onneksi reumalääkärin vuosikontrolliaika on parin viikon päästä, jonne sinnittelen kortisonipiikkiä odotellen.

Pysykää terveinä!

Hyvä elämä ja haaveet pitkäaikaissairaan näkökulmasta

Kun takana on jo 27 yhteistä vuotta reuman kanssa, ei ole epäilystäkään etteikö sairaus olisi vaikuttanut siihen, kuka olen juuri nyt. Olen usein leikitellyt ajatuksella minkälainen olisin, jos olisin saanut elää tähän astisen elämäni terveenä. Olisivatko haaveet, päämäärät ja suuret päätökseni olleet toisenlaisia? Mikähän olisi samaa siitä huolimatta? Pitkäaikaissairaan näkökulmasta tavallinen arkikin on usein luksusta.

Jossittelu ei kuitenkaan kannata, ja olenkin sallinut itselleni ylläkuvatut ajatusleikit lähinnä uteliaisuuden ja itsetutkiskelun kannalta. Sille että sairastuu, ei aina vain voi mitään (täällä on lyhyt tarina, kuinka lastenreumani puhkesi). Kun olosuhteet ja sairauden tuomat rajoitukset kykenee hyväksymään ja ottamaan sellaisinaan, ei unelmien ja haaveiden tavoittelulle ole mitään estettä. Se, ettei välttämättä voi realistisuuden nimissä tavoitella kovin suuria, koettelee henkistä kanttia. Avoimuuden nimissä voin itsekin myöntää, että jotkin katkeruuden ja epäreiluuden alhaiset fiilikset ovat kaapanneet pään ja ajatuksen kerran jos toisenkin reuman sairastamisen aikana.

Sen jälkeen kun omasta terveydestä kokonaisvaltaisesti huolehtiminen alkoi toden teolla kiinnostaa ja tulla osaksi kaikkea toimintaa, olen pystynyt katsomaan tämän hetkisiä unelmiani uusin silmin. Myös se, että voin puhua asiasta täysin julkisesti ajatellen, että kuka tahansa tuttu tai tuntematon voi ne lukea, ei olisi tullut kuuloonkaan ehkä muutama vuosi sitten. Nyt voin olla rohkeampi kaiken takana, häpeilemättä, ja todeta vain kaiken olevan juuri omaa elämääni, sellaisena kuin se on, tekemättä tieten tahtoen liian suurta pesäeroa terveiden elämään vertaamalla.

Reumaatikon haaveeni ja unelmani ovat jokaisen terveen ihmisen toteutettavissa

Liikkumista ja perustoimintoja haittaavat kivut ja tulehdukset muuttavat väkisin myös perspektiiviä erinäisiä asioita kohtaan. Kuten kirjoitin alussa, ihan tavallinen arki joka sujuu toisinaan ilman että sairaus siihen isosti vaikuttaa, on luksusta! Kun kuukausi- tai jopa vuositolkulla ei kykene tekemään jotain perustoimintoa, se kasvaa tavoitteeksi tai haaveeksi, ja jota oppii arvostamaan aivan uudella tavalla. Itselleni yksi tällainen on mm. juokseminen. Koskahan olisin juossut edellisen kerran? Varmaan joskus ala-asteella. Lukiossa ollessani kykenin hiukan hölkkäämään taudin ollessa rauhallinen, samoin muutama vuosi sitten lonkkien tekonivelleikkauksista toipuessa. Tuota iloa kesti kuitenkin nuorena pari vuotta ja myöhemmin maksimissaan muutama kuukausi, kunnes jalkojen pikkunivelet (nilkat ja polvet) alkoivat oireilla. Hassua sinänsä, juokseminen ei silti ole asia jota eniten kaipaan. Niitä ovat pyöräily ja ratsastaminen.

Olen tällä hetkellä melko kädetön, kun voimakkaimmin oireileviin niveliin kuuluvat toinen olkapää, kyynärpää, molemmat ranteet ja sormet. En voi nostaa mitään painavaa, harvoin edes maitopurkkia yhdellä kädellä, ja pahimpina aamuina hammasharjan pitely sattuu. Näppäimistön ja hiiren käyttö onnistuu rannetukien avulla ja jaksotettuina, pahimpien kipujen päivinä jätän tietokoneen kokonaan rauhaan. Kirjoittaminen on aina ollut mielipuuhaa, joten onneksi blogin ylläpitäminen kuitenkin onnistuu, kun vain näen asian eteen hiukan vaivaa ja kuuntelen kroppaa.

Pyörän tankoon tai hevosen niskaan tukeutuminen käsillä on siis tällä hetkellä silkka mahdottomuus. Toinen ranne ei mene edes koukkuun, saati sitten että niiden molempien päälle voisi tukeutua omalla painolla. Kun ja jos reumatilanteeni jälleen rauhoittuu, haaveinani on vielä kivuta niin hevosen kuin pyörän selkään.

Haluaisin vielä myös opiskella ja lisäkouluttautua. Sen tueksi ja mahdollistamiseksi on saatavana käsien nivelet rauhoittumaan, jotta päivittäinen muistiinpanojen kirjoittaminen onnistuisi, tarvikkeiden kantamisesta puhumattakaan.

”Keskity siihen mitä sinulla on, älä siihen mitä sinulta puuttuu”

Vanha sanonta on kliseinen ja ymmärrän, että joillekin se voi tuntua myös satuttavalta. Voin puhua vain omasta kokemuksesta käsin. Olen kuullut toisen ihmisen sanovan, ettei jäljellä ole enää mitään, jolloin pelkän elossaolemisen arvostaminen ei ihmismielelle ole se helpoin tehtävä. Keskityn nyt kuitenkin ajatukseen positiivisuuden kautta.

Kaikki kivut, kaikki rajoitteet ja jopa lääkärin asettamat kiellot vaikuttavat arkeen, mutta koetan pyrkiä alati siihen, että ne eivät sanele kaikkea elämää. Minulla on edelleen mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, ja myös ne ovat autuuksia, jotka voivat kadota. Niin kauan kun on vaihtoehtoja, voi olla päättämässä siitä, millaista oma elämä on sairaudesta huolimatta. 

Sijoitin otsikkoon myös sanaparin hyvä elämä. Mitä se on? Summaamalla kaiken ylläsanotun muodostuu kokonaiskuva, jota tarkastelemalla on helpompaa olla onnellinen kuin jos takertuisi liikaa synkkiin yksityiskohtiin (joita elämä väkisinkin tielle joskus heittää!). Niin kauan kuin arjessa säilyy itselle tärkeät ja mielekkäät asiat, edes pienten panostusten ja haaveidenkin kautta, on syytä hymyillä.